Opetusministeriön ehdotus korkeakoulujen rahoitusmittareiksi julkaistiin hiljattain ja siihen kohdistuva lausuntokierros päättyi juuri ennen joulua. Uusien kriteerien perusteella on mahdollista arvioida mallin voittajia ja häviäjiä, vaikkakin lopullisia kokonaisvaikutuksia on vaikea ennakoida. Tutkintojen erilaiset kertoimet ja tavoiteajassa valmistumisen toteutuma ovat keskeisiä epävarmuustekijöitä. Lisäksi toisaalla tärkeäksi tavoitteeksi todettu elinikäinen/jatkuva oppiminen muodostuu ristiriitaiseksi tavoitteeksi, sillä toisen tutkinnon merkitys laskentamallissa puolittuu.
Yksi asia näyttää kuitenkin selvältä; uusi rahoitusmalli vahvistaa sekä opetusministeriön että valtionvarainministeriön ohjausvaikutusta ja siten korkeakoulujen omaehtoinen päätäntävalta supistuu.
Tämä on väärä suunta. Vaikka valtiovallan ohjaustakin tarvitaan, on korkeakoulujen annettava itsenäisemmin säädellä omaan toimintaansa. Kehittämistyötä tulee voida tehdä koulutuksen ja tutkimuksen painopisteiden näkökulmasta ja tähän jatkuvasti muuttuvat ja vaikeasti ennakoitavat rahoitusperusteet antavat huonot lähtökohdat. Meidän on luotettava yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa työskenteleviin oman alansa asiantuntijoihin ja annettava heille tarvittava työrauha. Korkeatasoisen tutkimuksen ja opetuksen johdonmukaisen kehittäminen mahdollistuu vain perusrahoituksen osuutta vahvistamalla. Tempoileva korkeakoulutuspolitiikka johtaa lyhytjänteisiin toimintamalleihin ja korkeakoululaitoksen merkityksen näivettymiseen.